Karmivaan aamuun heräsin tänään, ja samanlaisena päivä jatkuikin. Mulla on varmasti joku ahdistushäiriö, kun en kestä mitään ja kaikki pienetkin jutut tuntuu niin vaikeilta. Heräsin siis päänsärkyyn, kuvotukseen ja ahdistuneisiin muistoihin eilisestä. No, eilen oli lauantai joten tästä pystynee päätellä, mitä oli taas tullut tehtyä. Jep. Ei ikinä enää?
(Jatkan elämäni puimista koko postauksen ajan, ette te näin helpolla pääse, mutta ohessa esittelen myös ah niin upeita kuvia, jotka napsin kuohuviinin hörppimisen, tupeerauksen ja kyydin odottelun ohella. Ensin ajattelin, etten kehtaa niitä julkaista, mutta mitä hel.... - ei tätä blogia edes moni lue, mä voin tehdä mitä huvittaa =B)
Suoraan sanottuna vitutti eilinen niin paljon, koska tuli juttua mun idioottieksästä, jonka olin jo ehtinyt unohtaa. Samoin ex-kavereista, samanlaisia idiootteja nekin. Oon niin kyllästynyt siihen, että samat ihmiset ei vaan pysy mun elämässäni, vaikka sitä just tarvitsisin. Itse en koskaan hylkäisi toista ihmistä vain kyllästymisen vuoksi, enkä kykene sellaista käytöstä ymmärtämään ikinä. Mutta tää onkin Turku ja Turun väki haisee.
Turha varmaan enempää jatkaa - pointtihan oli, että kännihuuruissa tuli muisteltua liikaa negatiivisia asioita ja muistoja. Ja ne sitten seurasi mukana aamuunkin.
Oli mulla kivaakin - pikkujoulut meni niinsanotusti pipariksi -, mutta olin sitten Börsissä N`n kanssa. En ole siellä ollutkaan sitten ainakaan kolmeen-neljään vuoteen, ja hirveä pettymys oli,
ettei siellä ollut tupakkakoppia! Turun laadukkain yökerho, ja oli mentävä ulos kaatosateeseen röökille, ei näin! Vedin kaksin käsin ööliä, lonkeroa ja mustikkashottia - en ole tästä siis ylpeä, mutta rehellinen kyllä =D- koska halusin unohtaa todellisuuden, ja onnistui se ainakin siinä mielessä että loppuillasta olin nolo ja tööt ja lopulta tein teinit ja väänsin autossa itkua sen minkä ketjupolttamiseltani ehdin. Niin. Ikä on vain numero, eikä kaikkea tarvitse kestää, pystymisestä puhumattakaan.
Yritin tässä aiemmin viikolla ottaa yhteyttä vanhaan kaveriin, koska päätin että tää negatiivisuus ja ihme nimetön vihanpito saa loppua. Eipä tullut vastausta. Negatiivisuus palasi. Ymmärrän vielä jotenkin, jos mun seurani oli alkanut tuntua tylsältä tai ei muuten vaan enää jaksanut kattella, mutta kun tiedän etten ole mitään pahaa tehnyt ja olen vilpittömästi hyvä kaveri aina ollut, niin suoraan sanottuna sairasta tuollainen käytös. Whatever. Nytpä tiedän, kuka on ystävyyden arvoinen enkä tuhlaa enempää aikaani. Tätäkin mietin eilen kun satuin tämän ihmisen kaupungilla näkemään, ja nosti sekin tunteet pintaan. Voih kunpa olisi sallittua vähän teloa tuollaisia kaltoin muita kohtelevia ihmisiä... vähän edes potkia?
Mä luulen, että joku päivä, kun keho tekee vastareaktion kaikelle tälle murehtimiselle ja napsahtaa lopullisesti, väkivaltainen puoleni saa vallan. En panisi pahakseni. Sitä siis odotellessa.
(Tuo mekko oli muuten jäänyt ilahduttavan isoksi =DDD)
Kaikesta tästä päästään takaisin aamuun. Herätys kävi neljän tunnin yöunien jälkeen - en taaskaan saanut unta vaikka kuinka yritin. Nostin raskasta, turvonnutta päätäni ja taivuin ottamaan särkylääkkeen. Tajunta palaili hetki hetkeltä enemmän todellisuuteen. Eilinen ja kaikki ne negatiiviset tunteet. Ahdisti niin perkeleesti. Mikään koko tässä maailmassa ei voi olla kamalampaa, kuin maata paikoillaan ja kokea oman elämänsä murskaavimmat tunnetilat kykenemättä edes liikahtamaankaan. Yksinäisessä sängyssä koetut ajatukset lukeutuvat ehdottomasti elämäni pisimpiin minuutteihin. Se on kuin olisi jähmettynyt katselemaan, kuinka joku repii vatsaasi auki. Itse asiassa se olisi suotavampi vaihtoehto, tunnetustihan fyysinen väkivalta ei pysty raakuudessaan koskaan menemään henkisen ohi.
Noh. Minäpä sitten olin reipas ja raahauduin tupakalle. Oikein hyvä vaihtoehto, mikäli kaipaa lisää sitä fyysistä pohjamutaa =D Vielä enemmän reipastuin, kun muistin asumistukihakemuksen, joka oli pakko tänään täyttää. Ja sitten koulun etätehtävä, sama juttu. Siinäpä sitten sain krapulaiset ajatukseni uusille raiteille naputellessani silmät sirrillä vastauksia työpaikkani asiakaspalvelukyselyyn. Ja näin oli jälleen yksi aamu lähtenyt käyntiin.
Kerrottakoon vielä tähän loppuun, että ärsyttää tää blogikin: haluan sen valkoisen ulkoasun, mutta en voi, koska osa kuvista on pläntätty mustalle pohjalle, samoin glitter graphicit. Pakko sitten pitää tämmöistä teenageblogia kukkine ja perhosineen, vaikka parikymppisetkin alkaa jo lähestyä loppuaan. Ah, oisinpa taas teini. Tekisin ihan uusia valintoja ja välttelisin vanhoja, pukeutuisin pinkkiin ja näyttäisin joltain emolta. Dogaaminenkin olisi vielä kivaa, keuhkot puhtaan valmiina uuteen, savullisempaan elämään. Ilman tummia silmänalusia, jalat ohuina, iho kiinteänä, naama täynnä suklaata. Kaukana Turusta. Hyvää ruokaa ja mama
♥
